Projekti: Utran takaysi

Kuten muuallakin Suomessa, frisbeegolf on kasvattanut suosiotaan Joensuun seudulla tuntuvasti. Muutamassa vuodessa harrastajamäärät ovat monikymmenkertaistuneet, ja Joensuun kaupunki on ollut tiukasti ajan hermolla tukiessaan uusien ratojen rakentamista. Samaan aikaan seuran sisällä on kytenyt pinttynyt haave saada Joensuuhun Pohjois-Karjalan ensimmäinen täysimittainen kahdeksantoistaväyläinen frisbeegolfrata. Ennen kuin rupeamme toden teolla paukuttelemaan henkseleitämme, otetaan pieni katsaus tähän projektiin.

Kun Joensuun kaupungin kanssa yhteistyössä tehty Utran yhdeksänväyläinen saatiin valmiiksi keväällä 2012, seura-aktiivit ryhtyivät toden teolla pohtimaan mahdollisuutta saada johonkin olemassa olevista radoista yhdeksän lisäväylää. Muiden frisbeegolfseurojen esimerkin innoittamana tarkoituksenamme oli pysyä pois kaupungin kirstulta ja rahoittaa laajennus sponsorivoimin. Kaupunki oli yhteistyöhaluinen projektiin Utran radan suhteen, ja pikaiset maastokatselmukset osoittivat tämän mahdolliseksi, joten seura päätti ryhtyä toimeen.

Ensimmäiset viikot ja kuukaudet laadittiin sopimuspohjia, suunniteltiin väyliä, mietittiin sponsoreita, etsittiin puuhahenkilöitä, tehtiin laskelmia jne. Projekti osoittautui melkoiseksi voimainponnistukseksi jo alkumetreillä, kun sovittuihin kokoontumisiin ilmaantui vain kourallinen aktiiveja. Muutaman kerran tämä passiivisuus antoi ymmärtää, että Joensuuhun ei haluta täysimittaista rataa. Jääräpäisten aktiivien ansiosta projekti saatiin kuitenkin nupulleen, ja ratasuunnitelmien hahmottuessa ryhdyttiin kyselemään paikallisia yrityksiä mukaan loppukesästä 2012. Firmoja saatiin mukaan puolenkymmentä, mutta sitten talvi yllätti kiekkoilijat. Puuhamiehet kömpivät luoliinsa nukkumaan talven yli, että projekti saatiin taas käyntiin keväällä 2013.

Kevät tuli, lumi suli, lumen alta esiin tuli Utran koriton takametsä. Projektia jatkettiin siitä, mihin edellissyksynä jäätiin. Ymmärtäväiset jo lupautuneet sponsorit lähtivät projektiin mukaan nikottelematta, ja joku uusikin yritys saatiin mukaan. Kun Joensuun kaupunki ja seura pistivät vähän omistaan, hallitus totesi, että rata on tekemistä vaille valmis. Nimet paperiin, rahat tilille, tilaukset vetämään.

Kun ratasuunnitelmat oli hiottu viimeisen päälle, aloitettiin rakentaminen. Ja sehän sujui kuin tanssi. Muutama ilta kevyttä puuhaa isolla porukalla ja hyvillä välineillä, ja valmista tuli!

Eli ei sitten yhtään näin. Työmäärää voisi kuvailla sanoin ”käsittämätön” ja ”valtava”. Umpimetsään yhdeksän riittävän leveän väylän puhkaiseminen, risujen raivaaminen ja näiden pinoaminen vaati monta päivää ja iltaa ja valtavan määrän työtä. Myöskään korit, heittopaikat ja opasteet eivät tippuneet paikalleen sormia napsauttamalla, vaan kaikki vaati ison määrän työtä. Ensimmäiset viikot talkoita tehtiin pääosin käsityökaluin, mikä ei juuri nopeuttanut prosessia. Viikate, kaarisaha ja näppylähanskat olivat kurssissaan, vaikka onneksemme saimme ajoin lainattua peräkärryä ja raivaus- ja moottorisahaa talkoisiimme. Huolimatta lajin valtavasta suosiosta ja talkoiden avoimesta mainostamisesta, työ jäi valtaosin pienen aktiiviporukan harteille. Heillä ei ole ollut vapaa-ajan kanssa runsaudenpulaa viime viikkoina. Talkoopäivien määrä lasketaan kymmenissä ja miestyötunnit sadoissa, ja tekemättä jääneet muut henkilökohtaiset hommat kostautuvat talven mittaan. Työmäärää havainnollistaa tuoreempi risukasa sähkölinjan vieressä kuutosväylällä. Siinä on osa raivatusta materiaalista.

Pienemmälläkin porukalla rata saatiin pelikuntoon, ja tästä valtavan suuri kiitos kuuluu kaikille talkoisiin osallistuneille henkilöille ja sponsoriyrityksille. Nimeltä mainittakoon seuraavat seura-aktiivit: Miika, Andy, Ismo, Ville, Tero, Markku, Arto, Pasi, Janne, Hannu ja Jesse. Ilman teidän panostanne Utran takaysi olisi Suomen huonoin frisbeegolfrata.

Nyt kun rata on pelikunnossa viikonlopun avajaiskilpailuja varten, luulisi puuhamiehillä olevan aihetta hymyyn ja itsekehuun. Niinpä kysyin muutaman harkitsemattoman kommentin seuran puheenjohtaja-Villeltä ja superaktiivi-Miikalta.

Risto: Mikä on fiilis seuran tähän asti suurimman projektin suhteen?

Ville: Erinomaisen hyvä fiilis, kun rata saatiin pystyyn, vaikka alkuun työkaluina ei ollut kuin kirvestä ja sahaa. Peräkärryäkään ei saatu lainattua! Työmäärä oli hirvittävä, kun alettiin puhkomaan väyliä umpimetsiin ja käsipelissä putsaamaan kaikki moska pois. Nyt rata on hyvässä peruskunnossa, mutta hommahan ei tähän lopu, vaan rataa pitää huoltaa ja ylläpitää edelleen. Lisää talkootassuja tarvitaan jatkossakin kaikkien ratojen ylläpitoon, joten tervetuloa remmiin!

Miika: Helpottunut, että rata on pystyssä.

Risto: Mikä on fiilis uuden takaysin suhteen?

Ville: Rata on kokonaisuutena hyvä: haastavia ja monipuolisia väyliä. Oikeastaan ainoa, mitä tuohon maastoon ei pystytty tekemään oli avoimemmat ilmavat väylät. Metsäradaksi onnistuimme hyvin. Jos ei jollekin kelpaa, niin olisi kannattanut osallistua suunnitteluun ja tekemiseen, heh!

Miika: Ylpeä seuran puolesta, sillä radasta tuli hieno ja monipuolinen kokonaisuus.

Risto: Mitkä olivat paras ja pahin vaihe koko projektissa?

Ville: Paras fiilis oli silloin, kun viimeiset rahoitukset saatiin varmistettua. Lopultakin oli tarpeeksi pääomaa ja kaupungin tuki, että päästiin tekemään rata täysimittaiseksi. Pahin vaihe oli varmaan raivausten puolivälissä, kun kaadettavaa ja pois raahattavaa pusikkoa tuntui olevan uskomaton määrä, ja talkoolaisia ja työkaluja olisi kaivattu vähintään tuplamäärä.

Miika: Parasta on nähdä väylät heittokunnossa. Pahinta oli talkoolaisten vähyys.

Risto: Terveiset heittelijöille?

Ville: Joen liitokiekon puolesta tervetuloa Pohjois-Karjalan ensimmäiselle kahdeksantoistaväyläiselle radalle! Toivotaan, että hyvä yhteistyö eri tahojen kanssa ja kova seura-aktiivien urakka palkitaan sillä, että kaupunkilaiset ja ulkopaikkakuntalaiset löytävät Utrasta uuden liikuntapaikan, ja väylät on kovalla kulutuksella.

Miika: Ei lisättävää.

Ei minullakaan.

Risto