Tuulta ja rakeita Myllymäen avauksessa

Myllymäen par-juna yllätyksin

Myllymäki näytti videon perusteella tiukalta tukkoiselta radalta, jossa ei juuri mahtuisi heittämään. Edellispäivä meni miettiessä että miksi ihmeessä pienen (mutta pullean) ihmisen pitää lähteä niin aikaisin ajamaan tuntemattomalle radalle hajottamaan omat ratingit paikallisten sekaan. No, luvattu mikä luvattu ja matkaan lähdettiin.

Paikanpäällä kerettiin kävellä ja avata toistakymmentä väylää ja ajatukset tukkoisesta radasta muuttuivat paljon. Rata oli suhteellisen tilava, väylät omalle heittopituudelle sopivia ja puitteet kunnossa. Erikoisia tolpituksia, erinomaiset next tee-opasteet ja suhteellisen monipuolinen rata poislukien isot heitot. Testiavaukset kaartelivat kivoille paikoille ja haistelin että toistakymmentä pirkkoa olisi mahdollista ottaa per kierros. Miten väärässä olinkaan.

Ykköskierroksella avasin nolla kappaletta onnistuneita heittoja. Ei pahasti mörriin menneitä, mutta birdiepaikkoja ei saanut kuin yhden johon ainoa puttivirhe koko kierroksella tuotti par. Par-pelastelun hyvät lähärit ja toimiva puttipeli tuotti 16 par-suoritusta ja kaksi bogeyta, jotka molemmat tulivat avoimemmilta väyliltä 17 ja 18. Lopputulos kierrokselta +2 ja häntä koipien välissä kisatoimistoon ja syönnille. ABC:lla syönnillä kisakonetta ihmeteltiin ja näytti ettei oikein kukaan ollut osannut pelata radalla ja oma tulos jämähti 4. sijalle. Kärkikorttiin MA1-sarjassa ilman yhtään onnistunutta avausta tai birdietä on asia jota tuskin koskaan tulen toistamiseen todistamaan.

Kakkoskierrokselle ajatuksissa oli että vähintään 6-7 heittoa pitää parantaa jotta entisen sijoituksen pystyy pitämään. Aloitus väylästä 18, josta huonon avauksen jälkeen par-juna saatiin takaisin kiskoilleen. Paria naputettiin väylään 4 asti, josta epäonnistuneen avauksen kautta heikolle lähäripaikalle ja bogey. Virhe korjaantui väylässä 5, jossa kämmenheitto koriputkeen ja nostobirdie. Pelasin siis 23 väylää ennen ensimmäistä pirkkoa, eli kelpasi oikein hyvin jo tässä vaiheessa. Vaikka ensin muistelin että 50m väylistä ei tullut birdieitä niin olihan meillä ’Laituriväylässä’ star frame, eli siitä toinen. Loppukierros tasaista par-lukemaa ja kierrostulos -1. Kokonaistulos kilpailuun +1, eli voitiin jättää toiveet rahasijasta kauas taakse, joskin kaksi edellä ollutta pelaajaa samassa ryhmässä rymysivät pahasti kierroksella.

Kisatoimistolla refreshailtiin puhelimia ja taakse tippui porukkaa yhden-kahden heiton päähän kunnes kaikki tulokset olivat koneessa. Olin sijalla 2. Uskomatonta. Epätodellista. Jotain niin vääryyttä muita kohtaan. En tuntenut ansaitsevani sijoitustani. Kakkossija oli toki paras sijoitukseni missään liiton kilpailussa, joka oli sinänsä hienoa mutta tuntemus onnistumisesta puuttui.

Yhteensä päivän aikana siis 36 väylää joista 31 tunteetonta par-tulosta, pari ’onnistumista’ ja kolme bogia. Kelit vaihtelivat paljon, ja kierroksilla nähtiin vesisadetta, rakeita ja älyttömän kovaa tuulta. Ilmeisesti olosuhteet oli vaikeammat muille kuin itselle ja mokellusta tuli toisilla vieläkin enemmän. En laske tätä kilpailua omalle tasolle pelatuksi missään nimessä, vaan suoritin rajusti alakanttiin. Ilmeisesti kaikki propagaattorit pelasivat vain todella heikosti ja tästä johtuen ratingit kipusivat yllättävän korkealle kierrosratingien osoittaessa paria kolmea heittoa parempaa tulosta kuin oma ratingini. On tämä vaan ihmeellinen laji tämä frisbeegolf.

Viikontakaisen Tarinalaakson kisan jälkeen kävi kyllä mielessä, että pitäisikö perua Myllymäen avaus -kisa Lappeenrannassa… Näin lähinnä siksi, että ei välttämättä ole niin hauskaa pelata kisaa sokkona täysin tuntemattomalla radalla ja onhan tässä myös jo koko kevät (kisa)pelattu käytännössä taukoamatta. Tämän vuoksi myös suunniteltu Myllymäen treenireissu ei mahtunut millään kalenteriin. Noh, reissuun tuli sitten kuitenkin lähdettyä sillä asenteella, että nautitaan lajista tuli mitä tuli ja kävi miten kävi ja toisaalta matkaan tuli lähdettyä myös paikallisen seuratoiminnan kannattamisen vuoksi, koska nämähän olivat ensimmäiset SFL-kisat Lappeenrannassa koskaan.

Kun paikalle saavuttiin hyvissä ajoin, niin onneksi ehdittiin sitten porukalla juosta 13 väylää läpi ja noin heitto per väylä kokeilla avauksia, joten aivan soitellen sotaan ei tarvinnut radalle sittenkään lähteä. Rataesittelyvideossa rata myös näytti todella raa’alta mörreineen,  mutta onneksi livenä koettuna rata paljastuikin ihan mielekkääksi ja etenkin suurta tarkkuutta ja huolellisuutta vaativaksi. Eka kierros alkoi itselläni väylältä #1 mallikkaasti kolmella par:lla, neloselta napsahti bogi ja sitten muutama muukin sieltä täältä. Kaikin puolin kierros oli kuitenkin varsin ehjää ja rentoa peruspelaamista ja ainoat harmituksen aiheet olivat oikeastaan radan lyhkäiset mutta kapeat ”neppiväylät”. Neljästä tuollaisesta väylästä tuli kerättyä yksi pirkko ja peräti kolme bogia ja näin ekan kierroksen tulos oli lopulta 61 (+6).

Ja jos ekalla kierroksella oli paketti vieraalla radalla kutakuinkin kasassa, niin toisen kierroksen (aloitus #11:sta) alkupuoliskolla se oli levähtää totaalisesti. Yhdeksän väylän jälkeen mentiin jo +7:ssa ja kortissa komeili jo kaksi tuplaakin. Etenkin #18:sta tuli kyllä tehtyä huonoja ratkaisuja ensin tuulen/linjan lukemisessa ja sitten ei osattu päättää että putataanko oikeasti vai ei ja osuttiinkin pitkässä hyppyhaaraputtiviritelmässä oksaan ja sitten vielä vastatuulessa turattiin lyhyehkö putti korin katolle. Heti perään ykkösväylälläkin oli vielä luokaton putti ja kaiken kaikkiaan kierroksella olisi voinut varmaankin noin neljä heittoa säästää normaalilla puttaamisella. Mutta olihan se heittäminen myöskin ajoittain todella kankeaa ja sitä kautta koko kierros aikamoista taistelua. Toisaalta taas – jos ja kun – positiivisesti ajatellaan, niin missään kohdin ei todellakaan luovutettu, vaan maaliin asti päästiin heitto kerrallaan ja tekeminenkin myös hieman parantui kierroksen jälkipuoliskon aikana. Kierrostulos oli lopulta taistelun jälkeen vain 65 (+10), joten kierroskeskiarvo (+8) asettui mukavasti varmaankin ihan omalle tasolle. Radasta jäi kuitenkin sopivasti jotain pientä hampaankoloon, joten täytyy kyllä käydä Myllymäessä joskus toistekin pelaamassa.

Kiitokset vielä WDG:lle kisoista ja samoin myös heittuetovereille ja matkaseuralle. Kumman joutuisasti meni yhteensä kuuden tunnin ajomatkat – juttuaiheet lajin tiimoilta eivät vissiin ihan hetkessä lopu… 🙂